Alkuviikolla näkemäni uni
toi mieleeni toisen, jonka näin keväällä 1984. Istuin junanvaunussa. Se
muistutti sodanjälkeisiä tummanruskeita puuvaunuja, joita avoin vaunusilta
yhdisti toisiinsa. Junan ikkunasta näkyvä maisema muistutti Pohjois-Yorkshiren
nummialueita. Rata mutkitteli loivien, puuttomien kumpareiden välissä. Juna
pysähtyi vähäiselle seisakkeelle. Vaunussa oli minun lisäkseni vain muutama
matkustaja. Kukaan ei poistunut eikä kukaan näyttänyt nousevan junaan.
Aloin ihmetellä, miksi
juna ei lähtenyt seisakkeelta. Kävelin katsomaan ulos vaunun päätyikkunasta, ja näin kuinka junan perävalot loittonivat hämärtyvässä illassa.
Hätäännyin todella, ja samassa tajusin, että olin tietämättäni itse irrottanut
vaunumme junasta. Räväytin oven auki ja huusin kaikin voimin: ”Pysähdy! Älä
jätä meitä tähän!” Ja todellakin, juna pysähtyi ja alkoi lähestyä. Huomasin, että palaavan
junan vaunusillalla seisoi joku, joka oli kuullut huutoni.
Unen tunnelmat olivat
niin väkeviä, että tavoitan ne vieläkin 35 vuoden jälkeen. Unesta on tullut
minulle pysyvä muistutus hengellisen kehittymisen vaikeudesta. Milloin tahansa
on mahdollista, että korvaan yhteyden näkymättömään ja salattuun omilla
mielikuvillani, uskonnollisilla rituaaleilla tai kirkon dogmeilla. Pahinta on,
että se tapahtuu tietämättäni. En pysty suojaamaan itseäni tältä
mahdollisuudelta, ellei minua suojella.
Osallisuus kirkon elämään
tai henkilökohtainen uskonvarmuus eivät riitä suojaksi. Ne voivat paljastua
vain koristeluksi, joka naamioi pysähtyneen puuvaunun kolkkoutta. Olen
hiljattain lukenut Marko Annalan romaanin Paasto, joka kuvaa tämänkaltaista
hengellistä tilaa mitä osuvimmin.
Onko paradoksista
ulospääsyä? Saattaa olla, ja se kiteytyy sanaan ’luottavaisuus’. Uneni
lohdullinen puoli on siinä, että avunhuuto tulee kuulluksi. Varmuuden sijalla
on siis luottamus näkymättömän ja salattuun. Ajatuksen valossa voi ymmärtää,
miksi Jeesus sanoi: »Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän
kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan
valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.»
Lapsen luottavaisuus on
kyseenalaistamatonta ja toteutuu elävässä vuorovaikutuksessa aikuisen kanssa.
Hän ei oleta saavansa kiveä, kun hän pyytää leipää, tai käärmettä, kun hän
pyytää kalaa. Lapsen ehdoton luottavaisuus saa hänet myös uskomaan
joulupukkiin, jos aikuinen sitä uskottelee.
Donald Winnicott on kuvannut kirjoituksessaan “The theory of the parent-infantrelationship” pienen lapsen kehittymistä luottamuksen edellytysten näkökulmasta. Vastasyntyneen riippuvuus vanhempien huolenpidosta on ehdotonta. Hän voi oppia luottamaan maailman olemassaoloon vain, kun aikuinen kannattelee hänen kokemustaan sekä tilassa että ajallisesti.
Jos kaikki käy hyvin, eikä vauvan luottamusta petetä, hän
alkaa elää yhteydessä. Luottamus ankkuroituu jaettuun maailmaan. Tässä
yhteistoiminnassa vauva kokoaa sisäistä merkkimaailmaa, jonka välittämänä hänen
itsenäinen toimijuutensa vähitellen kehittyy. Luottamus sisäisiin kohteisiin
ilmenee aikanaan itseluottamuksena.
Tämä kehitys on lapsen näkökulmasta
kyseenalaistamatonta, mikäli hänen luottamustaan ei petetä. Jeesus ei puhu
vertauksessaan herkkäuskoisuudesta vaan tästä luottavaisuudesta. Tiellä
aikuisuuteen sitä uhkaavat tässä langenneessa maailmassa niin monet seikat,
ettei sen särkymiseltä voi kukaan välttyä.
Kyseenalaistamaton
luottamus on näkymätöntä. Jos se rikkoutuu, ihminen suojautuu rakentamalla
luottavaisuutensa perustukset näkyvän maailman varaan. Kuka luottaa rahaan, kuka
työpaikkaan, lähisuhteisiin, oikeaan ravitsemukseen, lihasvoimaan tai viehätysvoimaansa.
Käytettävissä olevien ulkoisten kohteiden runsaus on loputonta. Hyppy näiden
kannattelevien kohdeverkostojen varasta näkymättömän, aistein
havaitsemattomissa olevan kohteen varaan on kuin Pietarin yritys kävellä Genesaretinjärvellä Jeesuksen luo veneeseen.
