Uusimmassa Tiede-lehdessä (4/2019) on artikkeli kostamisen
sosiaalipsykologiasta. Otsikko ”Kosto on harvoin suloinen” tiivistää
johtopäätöksen, joka nojautuu vääryyden kokemuksen käsittelyn kokeellisiin
tutkimuksiin. Tutkimukset, joiden tarkoitusperä naamioidaan niihin
osallistuvilta, ovat eettisesti ongelmallisia. Ehkä epämukavaa oloa voi
lievittää tieto, että Vuorisaarnan opetus luopua ”silmä silmästä, hammas hampaasta”
-ajattelusta on saanut tuekseen tieteellistä näyttöä.
Eilisessä Helsingin Sanomissa oli pieni asiantuntijapuheenvuoro
kostonhimosta. Psykologi Pertti Hakkarainen sanoo siinä: ”Psykoterapeuttina
ajattelen, että kostonhimon taustalla on kaksi hyvin inhimillistä tunnetta:
kokemus vääryydestä ja kokemus avuttomuudesta vääryyden edessä. Ihminen kostaa
päästäkseen eroon epäoikeudenmukaisen teon herättämästä avuttomuuden tunteesta.”
(HS 11.4.2019)
Kuvaus on ytimekäs. Se on esimerkki meille tavanomaisesta
pyrkimyksestä korjata sisäistä epäjärjestystä ulkoisen kohteellisen toiminnan
kautta. Hakkarainen sanoo siitä: ”Vaikka koston janoaminen on inhimillistä, on
erittäin tärkeää erottaa tunne toiminnasta. Olen urani aikana nähnyt moneen
kertaan, mitä kostosta seuraa. En usko, että yhden vääryyden voi korjata
toisella.” Tiede-lehden artikkeli viittaa myös siihen, että ulkoisiin
kohteisiin suunnatuilla toiminnoilla on seuraamuksia, jotka heikentävät koetun
tappion tai epäoikeudenmukaisuuden korjausyrityksen tuottamaa mielihyvää.
Vuorisaarnan maksimi – ”Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö
sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää
oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin.” – tuntuu
liioitellulta. Sen ydin on, ettei ihmisten välillä tapahtuvia vääryyksiä voi
korjata antamalla takaisin samalla mitalla. Sovitus on työstettävä sisäisesti.
Avuttomuus vääryyden
edessä on sietämätön paikka. Mikä voi auttaa sietämään sietämätöntä tekemättä
mitään? Maallistuneella ajallamme ihmisillä ei ole yhteyttä sisäiseen Toiseen,
jonka voima helpottaisi työtä anteeksiannon suuntaan. Silloin tarvitaan
ulkoista toista – ihmistä, jonka kanssa traumaattisia kokemuksia voi lähestyä
ja vähitellen löytää niihin uudenlainen suhtautuminen.
Vihan muuttuminen
suruksi on tämän kehityksen väistämätön välivaihe. Se on vaikea kynnys, sillä
viha pitää avuttomuuden poissa. Suru on avuttomuuden sietämistä. Kerran
ulkoisessa tapahtunutta ei voi korjata, mutta sen kanssa voi oppia elämään.
Toissa iltana
osallistuin pitkästä aikaa ennen pyhitettyjen lahjain liturgiaan. Se on
ehtoopalvelukseen yhdistetty liturgia, jossa osallistutaan edellisenä sunnuntaina
pyhitettyihin ehtoollislahjoihin. Ehtoopalveluksen lopulla on rukous, joka
kiteyttää kirkon näkemyksen jokapäiväisestä työstä kohti sisäistä
sovitusta: ”Varjele meitä kaikkina aikoina, tänäkin iltana sekä tulevana
yönä kaikilta vihollisilta, kaikilta pahan hengen juonilta, turhilta
ajatuksilta ja pahuuden muistelemiselta.”
Rukouksen kieli on arkaainen. Sisäinen epäjärjestys ilmenee
häiritsevinä ajatuksina, jotka eivät anna rauhaa. Niissä on ulkoisen vääryyden
voiman kaiku, jota voi nimittää pahaksi hengeksi. Sen voiman voittaa vain väkevämpi
voima, Jumalan varjeleva henki.
