Suuren lauantain liturgia neljä viikkoa sitten
avasi näkökulman, joka on pannut minut miettimään monia näkemyksiäni. Toiminnan
teorian kielellä sanottuna sisäisten kohteiden kudelma on kääntynyt uuteen
asentoon. Näitä mullistuksia on tapahtunut aiemmin, mutta tällä kertaa se
vaikuttaa moniulotteisemmalta. Kokemuksen sisältöä on hankala kuvata sanojen
avulla, vaikka se syntyi sanojen voimasta.
Ehtoopalveluksen parimiatekstien sisältönä
ovat pelastuksen ja ylösnousemuksen ennuskuvat. Monesti kuunneltuina niiden
sanat ovat tuttuja, mutta tällä kertaa kuulin niissä toistuvan kuvauksen
Jumalan osallisuudesta kansansa historiassa kaikissa olosuhteissa. Tuo ”kaikissa
olosuhteissa” on näkökulman ytimessä.
Olen miettinyt, mihin kaikkeen tämän
näkökulman avautuminen voi liittyä. Olen runsaan parin vuoden ajan lukenut
päivittäin kirkon kanonisoimien pyhien synaksarioita, muistokirjoituksia. Niissä
avautuu ihmiselämän koko kirjo, jonka historia ulottuu Vanhan testamentin
profeetoista meidän aikamme uusmarttyyreihin. Kertomuksia yhdistää uskollisuus
Jumalalle kaikissa olosuhteissa.
Eilen kirkossa muisteltiin venäläistä
marttyyripiispa Onufria. Hän syntyi vuonna 1889, vihittiin piispaksi vuonna
1922, ja vietti sen jäljellä olevan elämänsä ajan joko vankilassa tai karkotettuna.
Heinäkuussa vuonna
1935 viranomaiset pidättivät arkkipiispa Onufrin. Häntä syytettiin siitä, että
hän piti kirkossa liian usein opetuspuheita, että hän oli antanut siunauksensa
muutamille nunnaksi vihkimisille, muun muassa oman äitinsä nunnaksi vihkimiselle,
ja että hän auttoi köyhiä, erityisesti vankilasta vapautuneita pappeja.
Kotietsinnässä häneltä takavarikoitiin muistikirja, johon hän oli kopioinut
otteita pyhien isien ja hengellisten opettajien kirjoista. Sen sisältöä
pidettiin vastavallankumouksellisena.
Pyhä Onufri
tuomittiin kymmeneksi vuodeksi keskitysleirille. Hän ei valittanut
epäoikeudenmukaisesta tuomiosta. ”Herra on aina oikeudenmukainen”, hän
kirjoitti. Keskitysleirillä Amurin alueella vangit kävivät peltotöissä.
Onufrilla oli sydänvaivoja ja yskää. Kirjeissä äidilleen hän kertoi oloistaan
mutta päätti kirjeensä aina Jumalan kiittämiseen: ”Sieluni on rauhallinen;
kiitän kaikesta Luojaa, joka aina huolehtii meistä”, hän kirjoitti.
Vuonna 1937
Neuvostoliiton hallitus antoi asetuksen, jonka nojalla vankiloissa ja leireillä
viruvat uskontunnustajat määrättiin teloitettaviksi. Onufria vastaan nostettiin
uusi tekaistu syyte ja hänet tuomittiin kuolemaan. Tuomio pantiin toimeen
Blagoveštšenskissa toukokuun 19. päivänä (1.6.) vuonna 1938.
Pääsiäistä edeltävällä Suurella viikolla
kirkossa luetaan Jobin kirjaa. Se on tutkielma syyttömän kärsimyksistä, jotka
lopulta saavat Jobin kiroamaan syntymänsä. Jobin ystävät ovat vakuuttuneita,
että hänen kärsimyksensä ovat Jumalan rangaistusta jostakin rikkomuksesta.
Heidän on mahdotonta ymmärtää, että kukaan joutuisi kärsimään ilman omaa syytään.
Vaimokin sanoo: ”Vieläkö pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole
pois.” Job ei hellitä. Hän käy suoraan kamppailuun Jumalan kanssa, johon Jumala
vastaa. Vastaus luetaan Suuren torstain ehtoopalveluksessa ja se päättyy Jobin
sanoihin: ” Vain
korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut.”
Todennäköisesti 1100-luvulla elänyt Pietari
Damaskolainen kirjoittaa hengellisen kehittymisen kahdesta vaiheesta.
Ensimmäinen nojautuu kuulopuheisiin. Se on kirkkojen välittämän
kertomusperinteen hyväksymistä, johon ei välttämättä liity mitään kokemusta
Jumalan kohtaamisesta. Toinen kehitysvaihe alkaa Jumalan puhutellessa. Job ei
luopunut Jumalasta, vaikka hänen elämänsä puitteet olivat murskana ja ruumis sairauden runtelema. Se antoi hänelle lopulta Jumalan näkemisen lahjan.
Synaksarioiden tekstit ovat parin vuoden
kuluessa muokanneet salassa sisäisiä viiteverkostojani hengellisen elämän ja
kehityksen sisällöstä. Jobin kirjan lukeminen Suurella viikolla kiteytti
jotakin tästä vielä ulottumattomissa olevasta merkitysverkosta. Suuren
lauantain ehtoopalveluksessa se murtautui tietoisuuteen, kun kuuntelin Danielin kirjan tekstiä kolmesta pyhästä nuorukaisesta.
