Katsoin Yle
Areenasta radion sinfoniaorkesterin konsertista osuuden, jossa 83-vuotias DavidZinman johti Beethovenin Eroica-sinfonian. Hänen johtamistapansa oli pienieleistä
ja näytti, että hänen katseensa ja pään nyökkäyksensä riittivät vihjeiksi
orkesterille, mitä piti tehdä. Yhteyden intensiteetti oli kuitenkin mitä
väkevin. Soittajien ilmeet kertoivat keskittyneisyydestä, ja jokainen tuntui
antavan kaikkensa. Orkesteri saattoi kuultavaksi johtajansa pienimmätkin
viittaukset, jolloin musiikin nyanssit lomittuivat kuin ensimmäistä kertaa
kuultuna sinfoniaa kannattelevaan kokonaisnäkemykseen.
Soittajia ja
kapellimestaria yhdisti henki, jonka voima välittyi kuulijoille. Silmät
kostuivat jo ensimmäisessä osassa. Kun matka oli päätöksessään, yleisön huudot,
tömistykset ja taputukset näyttivät, kuinka yhteinen kokemus olikaan. Sama
henki oli käynyt kaikkien sydämeen.
Kuuntelen paljon
musiikkia, mutta yhtä väkevää hengen kosketusta en muista kokeneeni kuin 35
vuotta sitten, jolloin olin nuoren kanadalaisen jousikvartetin konsertissa. Muistan näyn, jossa Beethovenin myöhäisen kvarteton sävelet alkoivat ikään kuin
virrata ylöspäin soittajien keskeltä ja laskeutuivat suihkulähteen tavoin yleisöön.
Olimme kaikki, soittajat mukaan luettuna, tilaksi muuttuneen musiikin sisällä.
Kvarteton loputtua koko salillinen nousi seisomaan eikä aplodeista tahtonut
tulla loppua.
Tätä minä kutsun
hengeksi. Se on koettavana läsnä ihmisten välillä ja se koskettaa siihen
osallisia myös sisäisesti. Siksi siihen liittyy totuuden tuntu. Henki ei ole
kuvitelma eikä yksilöllisesti vaihteleva subjektiivinen kokemus. Tiedämme, että
olemme kokeneet jotakin samaa, vaikka sitä ei voisi ilmaista sanoin. Yksilöllisyys
tuleekin mukaan heti, kun yritämme kuvata kokemustamme niin kuin minä tässä.
