Israelin Jumalasta voi sanoa että hän on transsendentti ja immanentti. Hänen kasvojaan ei kukaan voi nähdä, eikä hänestä voi tehdä kuvaa, mutta hän ilmestyy kansalleen. Vanha testamentti on täynnä kuvauksia näistä ilmestyksistä. Jumala puhuttelee sitä, joka pyrkii hänen yhteyteensä. Välistä Jumala ilmestyy silloinkin, kun häntä ei odota, kuten Jaakobille Betelissä. Hän ilmaisee Moosekselle nimen "Minä olen" (tulen olemaan) palavan pensaan ilmestyksessä Horebin vuorella.
Jumala kulki Israelilaisten kanssa Egyptistä lähdön ja erämaavaelluksen kuluessa. Hänen kirkkautensa täytti ilmestysmajan ja Jerusalemin temppelin. Hän laskeutui Babylonin tuliseen uuniin kolmen nuorukaisen luo. Juutalaisessa traditiossa Jumala on mitä väkevimmin läsnä oleva.
Kreikkalaiseen kosmologiaan sijoitettuna Jumalasta tuli alkusyy, näkyvän maailman transsendenttinen liikuttaja. Jumala opillistui. Sen myötä opilliset kysymykset tulivat Jeesuksen opetusta tärkeämmiksi. Ajattelen, että Jumalan sijoittaminen aristoteelisen metafysiikan kehykseen tuotti suuria vaikeuksia ymmärtää, kuka Jeesus oli. Johanneksen evankeliumin mutkatonta tapaa kuvata hänet ruumiillistuneena Jumalan sanana, josta Vanhan liiton profeetat olivat kirjoittaneet, ei mitenkään voinut sovittaa olemisen ja olioiden olemuksen kategorioihin. Niin alkoivat satoja vuosia jatkuneet kristologiset kiistat.
Teodikean ongelma on looginen seuraus alkusyyn opista. Kuinka kaikkivaltias ensimmäinen liikuttaja voi sallia kaiken sen sekasorron, vääryyden ja kärsimyksen, jonka kaikki ihmiset elämässään joutuvat kokemaan? Filosofinen alkuasettamus synnyttää paradoksin, jota teologia ei pysty ratkaisemaan.
Ja kolmanneksi, opin korostaminen opetuksen asemesta, osoittaa opin haavoittuvuuden. 1700 vuotta sitten paalutetut opilliset lausumat eivät avaudu nykyiseen, tieteelliseen maailmankuvaan kasvaneille. Jumalan elävä läsnäolo jää näiden yhdentekeviksi koettujen lausumien vangiksi.
