Henki on sana

Minä ja Sinä -teoksensa toisen osan alussa Martin Buber kirjoittaa:

Henki on inhimillisessä ilmenemismuodossaan ihmisen vastausta hänen Sinälleen. Ihminen puhuu monella kielellä; sanoilla, taiteen avulla, toiminnassa – mutta henki on yksi. Se on vastaus salatusta ilmestyvälle, salatusta käsin puhuttelevalle Sinälle. Henki on sana. Ja niin paljon kuin puhe ensin sanoittuu aivoissa ja sitten saa äänen kurkussa, se on kuitenkin vain katkos todellisessa tapahtumassa. Tosiasiassa kieli ei saa alkuaan ihmisessä, vaan ihminen on kielessä ja puhuu siitä käsin. Näin on kaiken sanan ja hengen laita. Henki ei ole Minässä, vaan Minän ja Sinän välissä. Se ei ole kuin veri, joka sinussa kiertää, vaan kuin ilma, jota hengität. Ihminen elää hengessä, kun hän kykenee vastaamaan Sinälleen. Hän pystyy siihen, kun hän asettuu yhteyteen koko olemuksellaan. Ihminen voi elää hengessä vain yhteysvoimansa avulla. (s. 40)

Tämä teksti on askarruttanut minua siitä asti, kun ryhdyin syksyllä lukemaan Buberia uudelleen. Yritän nyt lähestyä sitä toiminnan kolminaisuuden näkökulmasta, jota tarkastelin edellisessä postissa. Aloitan välittyneisyydestä.

Kirjansa ensimmäisessä osassa Buber erottaa Minä-Sinä perussanan mukaisen suhteen Minä-Se -suhteesta. Edellinen on välitöntä, jälkimmäinen välittynyttä. Subjektin ja objektin, toimijan ja kohteen välittynyt yhteys sijoittuu Se-maailmaan. Elävä ja välitön kohtaaminen synnyttää vastauksen, jäljen, joka saa sanan muodon. Inhimillisessä ilmenemismuodossaan henki on sana. Jälkenä se viittaa yhteyteen, mutta on siirtynyt välittömän yhteyden ulkopuolelle, ja siihen voi suhtautua.  Jälki välittää yhteyden muiston. Muisto on kuvattavissa "sanoilla, taiteen avulla, toiminnassa".

Ihmisen psyykkinen toiminta on merkkien välittämää. Buberin näkemys hengestä sanana ja sanan aineellistumista tekstiksi, runoksi, musiikiksi tai käytännön toiminnaksi ilmentää merkkivälitteisyyden ideaa ihmisen hengellisessä elämässä. Sinän kohtaaminen hengessä eroaa vain kohteensa puolesta aineelliseen maailmaan kohdistuvasta toiminnasta. Kumpikin synnyttää merkin kohtaamisen jälkenä, ja merkille voi antaa aineellisen asun. Buber sanoo, että Minä-Sinä -suhde on välitön. Yllä oleva teksti antaa kuitenkin vaikutelman, että yhteys Sinän kanssa sittenkin on välittynyttä. Välittäjänä on henki. ”Henki ei ole Minässä, vaan Minän ja Sinän välissä.”  Jos hengellä ihmisen vastauksena on sanan muoto, on Minä-Sinä -suhde inhimillisenä kokemuksena sanojen välittämää. Tai täsmällisemmin sanat syntyvät yhteyden kokemuksen jälkinä.

Nyt voi ymmärtää Buberin väitteen, että kieli ei saa alkuaan ihmisen sisällä, vaan ihminen syntyy kieleen ja kehittyy siinä. Buber tulee tässä lähelle Valentin Volosinovin näkemystä kielen ja minuuden suhteesta. Hän väittää, että sanojen alkuperä on kommunikaatiossa. Ne ovat rakenteeltaan kaksisuuntaisia merkkejä, jotka ihmisen syntymän jälkeen alkavat muotouttaa hänen tietoisuuttaan. ”Sanalla on vielä eräs erittäin tärkeä erityispiirre, joka tekee siitä yksilöllisen tietoisuuden pääasiallisen välittäjän. Vaikka sanan – ja kaikkien merkkien – todellisuus onkin niiden sijoittumisessa yksilöiden välille, tuottaa yksilö sanan samalla ilman minkään välineen apua ja ilman mitään ruumiin ulkopuolista materiaalia. Tämän vuoksi sanasta on tullut sisäisen elämän – tietoisuuden (sisäisen puheen) merkkimateriaali. (Volosinov 1929/1990, Kielen dialogisuus, s. 31).

Tietoisuus on merkkien liikettä ja asettumista keskinäisiin yhteyksiin. Volosinov sanoo, että merkin ymmärtäminen on sen asettamista toisten, jo tunnettujen merkkien kanssa yhteyteen; ”ymmärtäminen vastaa merkkiin merkeillä.” (s. 27). Hän osuu naulan kantaan. Sitä minä olen tämän vuoden päivityksissä tehnyt, kun olen pyrkinyt ymmärtämään armon ja laupeuden merkitystä. Olen saattanut ne hepreankielisten sanojen yhteyteen, joiden merkitystä olen yrittänyt selventää litteraatioiden ja kommentaarien valossa.

Tietoisuuden liike on merkkien välittämää sisäistä dialogia kohteen kanssa, joka myös on merkeistä rakentunut. Sanooko Buber yllä jotakin tähän viittaavaa, kun hän kirjoittaa, että henki (tietoisuus) on vastausta salatusta ilmestyvälle ja sieltä käsin puhuttelevalle Sinälle. Hengellinen tietoisuus olisi silloin vastausta Jumalan puhutteluun. Maallinen tietoisuus on vastausta maailman puhuttelulle. Lapsi asettuu kieleen, kun häntä hoitavat aikuiset puhuttelevat häntä. Ennen pitkää tuo puhuttelu sisäistyy hänen tietoisuudekseen. Tietoisuuden sisältö siis kehittyy sen mukaan, kuka puhuttelee ja millaista on puhuttelun sisältö.

Henki on sana. Nyt on kuitenkin oltava tarkkana. Buber puhuu ihmisen hengestä sanana, joka on vastausta salatusta ilmestyvälle Sinälle. Yhteystapahtuma on itsessään sittenkin välitön. Siihen ihminen voi osallistua vain koko olemuksellaan, yhteysvoimansa avulla. Sana syntyy ihmisen vastauksena Sinän puhutteluun.

Buber jatkaa yllä olevaa tekstiä:

Mutta yhteystapahtuman kohtalo näyttäytyy tässä vaikuttavimmillaan. Mitä voimallisempi on vastaus, sitä vahvemmin se sitoo Sinän, ja karkottaa sen yhteydestä, kohteeksi. Ainoastaan vaikeneminen Sinän edessä, kaikkien kielten vaikeneminen, vaitonainen odotus hahmottomassa, tapahtumattomassa ja esikielellisessä Sanassa antaa vapauden Sinälle, on sen kanssa pidättyvyydessä (Verhaltenheit), jossa Henki ei ilmennä itseään, vaan on. Jokainen vastaus kiinnittää Sinän osaksi Se-maailmaa. Tässä on ihmisen tragedia, ja myös hänen suuruutensa. Sillä näin syntyvät ihmisten keskuudessa tieto, teos, kuva ja esikuva. (s. 41)

Ihmisen vastaus yhteystapahtumaan – sanaan pukeutunut henki – rajoittaa Sinän osaksi Se-maailmaa. Näin syntyy teologia. Se on kohtaamisen muistiinpano, ihmisten keskuuteen saatettu hengen sana. Kaikki pyhiksi kirjoituksiksi kutsumamme tekstit ovat yhteydestä karkoitettuja kohteita, teoksia, kuvia. Ne ovat kirjoittajiensa todistusta yhteystapahtuman voimasta, ja parhaimmillaan niissä on vielä yhteystapahtuman kaiku. 

Buber ei päästä lukijaansa helpolla. Mitä tarkoittaa vaikeneminen esikielellisessä Sanassa? Oletan, että Buber viittaa tässä Minä-Sinä perussanaan. Se ei ole kielen osa, vaan kuvaa ihmisen olemisen luonnetta ilmestykseen osallisena. Entä Henki, joka ei ilmennä itseään, vaan on? Olen kirjoittanut sen tähän isolla alkukirjaimella. Saksan kielessä Geist kirjoitetaan substantiivina aina isolla. Minusta tuntuu, että Buber puhuu tässä kohdassa Sinän hengestä, ei ihmisen. Ihminen kohtaa hengessään Jumalan hengen. Sanat ovat kuin kipinöitä, jotka tästä kohtaamisesta syntyvät, mutta joka itsessään on ”kaikkien kielten” tuolla puolen.