Reetta Räty kirjoitti Ylen uutissivustolle kommenttipuheenvuoron 3.9. Se on
erittäin tarkkanäköinen analyysi poliittisiin valintoihin kätkeytyvästä
kollektiivisesta kiistämisestä. Ilmaston lämpeneminen ja ylikulutuksen
aiheuttama luonnon monimuotoisuuden tuhoutuminen ovat vaarallisen pitkällä:
”Jos ympäristöä ei oteta tosissaan, pian ei ole nykyisenkaltaista taloutta,
jota pitää ensisijaisena.” Tämä perspektiivi ei kuitenkaan näy
päivänpolitiikassa. Ajelehdimme Tommi Niemisen sanoin unissakävelijän
varmuudella kohti katastrofia.
Federico Fellini visualisoi kiistämisen voiman
kolmekymmentäviisi vuotta sitten elokuvassaan ”Laiva”. Suuren oopperadiivan
tuhkaa mereen sirottelemaan matkaava laiva matkustajineen alkaa upota osuessaan
torpedoon ensimmäisen maailmansodan alkupäivinä. Elokuvan lopussa nuori mies
kuuntelee haaveellisena hytissään laulajattaren levytystä, kun vesi tulvii
sisään kynnyksen alta.
Fellinin Laiva on varhainen kommentti kyvystämme olla
välittämättä realiteeteista, silloin kun ne ovat epämukavia. Rooman klubin ”Kasvun
rajat” oli ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, vuonna 1972. Se ennusti silloin
käytettävissä olevan tiedon nojalla, että maapallon resurssit eivät 2000-luvun
ensimmäisellä vuosisadalla enää riitä ylläpitämään sen väestöä. Raportin
ensimmäisen painoksen julkaisemisesta on kulunut 46 vuotta. Tällä hetkellä
ihmisen ekologinen jalanjälki ylittää maapallon vuotuisen uusintamiskyvyn
elokuun alussa, ja aikaistuu joka vuosi lähes viikolla. Räty tarkastelee
puheenvuorossaan hallituksen elokuisen budjettiriihen keskusteluja, joissa
ilmastokysymykset eivät mahdu tärkeimpien puheenaiheiden piiriin. Pystymme
edelleen pitämään ympäristökysymykset poliittisen suunnan määrittelyjen
ulkopuolella.
Kiistäminen on arkista ja kaikkialla läsnäolevaa. Samana
päivänä (3.9.) Helsingin Sanomissa uutisoitiin Suomen 650
huonokuntoisesta sillasta. Jutussa on haastateltu kolmea paljon autoilevaa
espoolaista, jotka suhtautuvat siltojen romahtamisen mahdollisuuteen eri
tavoin. Ensimmäinen haasteltava sanoi: ”Työkaverini on kertonut, että
Leppävaaran liittymän risteyssillan jälkeen tuleva seuraava silta Sinimäen
kohdalla on heilunut, kun hän on ajanut sen yli. Tämä kiinnitti huomioni, koska
niinhän tapahtui Italiassakin ennen sillan romahtamista.” Kolmas haastateltava
toteaa: ”Ajatuksena siltojen romahtaminen on kamala, mutta sitten sitä
kuitenkin ajattelee, että eihän sellaista nyt täällä meillä Suomessa tapahdu.”
Siltojen kuntoon täytyy vain luottaa.
Arkinen kiistäminen on tosiaan luottavaisuuden
edellytys. Mitä tahansa voi tapahtua
milloin vain. Emme kykene toimimaan, ellemme sulje tietoisuudestamme suurta
osaa riskien toteutumisen mahdollisuudesta. Itse asiassa harjoitamme pois
sulkemista pelkästään keskittyessämme johonkin. Rajaa suotavan ja vahingollisen
pois sulkemisen välillä on vaikea vetää. Kiistäminen muuttuu vaaralliseksi, kun
sitä tuetaan idealisoinnilla.
Brittien brexit-kansanäänestys oli kiistämisen ja idealisoinnin
massiivinen liitto. ”Me haluamme Britannian takaisin, sellaisena kuin se oli
1970-luvulla. Mennyt on idealisoinnin ehtymätön aarrearkku. ”Make America great
again!” Onko maailmana tulevaisuuden katsominen niin pelottavaa, että käännämme
sille selän?
Mitään uutta tässä ei ole. Idealisoinnin ja kiistämisen
liitto kuvataan jo syntiinlankeemuskertomuksessa. Puu oli ”hyvän- ja
pahantiedon puu”. Jumala varoitti ihmistä syömästä sen hedelmää, jottei hän
kuolisi. Mutta puuta katsellessaan ihminen näki, että sen ”hedelmät olivat
hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi
ymmärrystä.” Käärme oli vielä vahvistanut puun houkuttelevuutta lupaamalla
ihmiselle Jumalan kaltaisuutta. Niinpä hän ei muistanut, että puu antoi myös
tiedon pahasta ja että sen hedelmä oli kuolemaksi. Tässä on brexit-fantasiamme alkukuva kolmen vuosituhannen takaa.
