Tommi Nieminen väitti heinäkuussa kolumnissaan (HS 29.7.2018) kuinka
suomalaiset kiistävät ilmastokatastrofin mahdollisuuden. Melanie Klein, jonka ajattelusta olen aiemminkirjoittanut, teki ilmiöstä aikanaan osuvia havaintoja. Ihminen pyrkii
suojautumaan epämieluisilta asioilta, mikäli ne eivät ole välittömästi
uhkaavia. Suojautumisen keinoja on lukemattomia, ja ne ovat yhteydessä
mahdollisen uhan lähteeseen ja vaaran laatuun. Klein totesi, että on kaksi
suojautumisen tapaa ylitse muiden. Ne kuvastavat ihmiselämän perusuhkia. Ensimmäinen
on tuhoutumisen uhka, toinen on separaation mahdollisuus.
Vauvan kehityksessä tuhoutumisen ahdistus hallitsee
ensimmäisiä elinkuukausia. Sen mahdollisuus on kirjaimellisesti tosi, sillä
vauvan oma toimijuus on täysin häntä hoitavien aikuisten varassa. Yhteyden
voima kannattelee vauvaa, ja jo muutaman viikon kuluessa hän kykenee vastaamaan
siihen. Hymy on merkki molemminpuolisen yhteyden lujittumisesta. Sen
elintärkeys valkenee vauvalle muutaman kuukauden kuluessa, ja silloin hän
kohtaa uudenlaisen vaaran – separaation mahdollisuuden. Se on laadultaan
toisenlaista kuin varhainen tuhoutumisen ahdistus.
Klein väitti, että tuhoutumisen ahdistukselta suojaudutaan
kiistämällä vaaran merkit ja idealisoimalla saatavilla oleva hyvä. Tehdään
hyvästä vielä parempaa, niin se hävittää pahan näköpiiristä. Menetyksen
uhkalta, ja usein jo tapahtuneelta menetykseltä suojaudutaan turvautumalla
Kleinin termein maanisiin defensseihin. Menetetty kohde on mahdollista
mitätöidä samalla, kun suuntautuu innolla uusien kohteiden yhteyteen.
Näiden perussuuntausten sisällä toimintatapojen kirjo on
loputon. Se johtuu meille ihmisille mahdollisista, symbolisista
suojautumiskeinoista. Ihmisellä toimintaa välittää kaksi merkkijärjestelmää.
Ensimmäinen yhdistää meidät eläinten kanssa, mutta toinen on mahdollinen vain
meille.
Tommi Niemisen esimerkit ovat hirtehisyydessään valaisevia: yön
tukaluutta voi lieventää pitämällä sänkyvaatteita hetken pakastimessa; yleisöpalstalla
kysytään, miksi kaupasta ei saa sulamatonta jäätelöä. Kiistämistä ja
idealisointia tarvitaan toden teolla, kun matkustetaan yli 40 asteen helteissä
kärvistelevään Espanjaan tai Portugaliin. Ollaan optimistisia ja katsotaan
asioita niiden valoisalta puolelta.
Symbolisesta suojautumisesta on myös kysymys, kun puhumme
kuplista. Pystymme suojautumaan maailman ahdistavuudelta katkaisemalla tiedon
virran tai olemalla yhteydessä vain siihen symboliavaruuteen, joka tuottaa
turvallisuuden kokemuksen. Nieminen kutsuu tätä unissakävelyksi.
Kun idealisoiva kiistäminen on syystä tai toisesta uhattuna,
turvaudumme seuraavaan suojautumistapaan – raivoon. Rauhaa häiritsevän kohteen
hävittämisyritys on erottamattomassa yhteydessä tuhoutumisen uhkaan. Siinä olemme
eläinsukulaistemme kaltaisia – taistele tai pakene. Eläimistä poiketen me
suojaudumme myös symbolisin keinoin. Vihapuheeseen turvautuminen on keino
välttää ahdistuminen.
Poliittinen populismi käyttää inhimillistä
haavoittuvuuttamme estottomasti hyväksi. Rakennetaan muuri Meksikon rajalle, ja
paha pysyy poissa. Idealisoidaan menneisyys, johon uskotaan voitavan palata,
kuten Brexit-kansanäänestyksen propagandassa väitettiin. Mitä ilmeisemmin
globaalin katastrofin uhka on edessämme, sitä terhakkaammin turvaudumme
symbolisiin suojautumiskeinoihin niin kauan kuin se suinkin on mahdollista.
Nieminen kuvaa kolumninsa alussa, kuinka unissakävely lopulta johti Euroopan
ajautumiseen ensimmäiseen maailmansotaan. Ilmasto on kuitenkin vihollisena
voittamaton, ellemme ajoissa ryhdy toimiin tullaksemme toimeen sen kanssa.
