Ruumiin heikkous antaa mahdollisuuden tutkia
mielentoimintoja. Kun on taudista heikko, ei jaksa edes ajatella. Oleminen on
kevyttä ja horroksen kaltaista. Toipuminen näyttäytyy siinä, että mieli alkaa
vaellella. Ajatukset ja kuvitelmat muodostavat sisäisten kohteiden kudelman,
joka elää ja muuntuu kuin elokuvan tapahtumat valkokankaalla. Ei ihme, että
puhumme mielen teatterista. Se on kuitenkin harhaanjohtava ilmaisu. Kun
sisäinen toiminta ja sen kohde välittyvät sanojen kannattelemana, puhumme
ajattelusta. Kun ne välittyvät aistimellisina muistoina, puhumme mielikuvista.
Erottelu on keinotekoinen, sillä useimmiten sisäiset
toiminnat rakentuvat molemmista. Mielentoiminnat etenevät sanojen ja
aistimellisten merkkien muodostamassa viittaussuhteiden verkostossa. Yksi asia
tuo mieleen toisen. Se ei ole sattumanvaraista. Kaikilla sisäisillä kohteilla
on valenssi. Ne kutsuvat luokseen tai työntävät pois. Edellistä kutsumme
haluksi. Jälkimmäinen näyttäytyy epämieluisana tai häiritsevänä. Kielteisesti sävyttyneet
ajatukset ja muistot työnnämme mielellämme pois mielestä. Mielen vaeltelua sisäisten
kohteiden kudelmassa kutsutaan päiväunelmoinniksi. Fantasioissa voimme etsiytyä
puhuttelevien kohteiden pariin ja pitää epämieluisat ajatukset loitolla.
Ruumiin voimattomuus ei estä kuvittelua muulloin kuin syvän uupumuksen tilassa.
Freudin kehittämä vapaan assosiaation menetelmä käyttää
hyväkseen tätä ruumiillisen tilan ja mielentoimintojen erityistä suhdetta. Kun
psykoanalyysissä kävijä lepää makuuasennossa, vailla näköyhteyttä
analyytikkoon, hän voi vapaammin kohdistaa huomionsa mielenliikkeisiin. Niinpä
hän voi edetä sanojen ja mielikuvien kannattelemissa viiteverkostoissa, jotka
liittävät sisäiset kohteet toistensa yhteyteen. Ennen pitkää hän etenee
kohtaan, jossa verkosto näyttää menneen poikki. Joihinkin sisäisiin kohteisiin
ei saa yhteyttä. Silloin hän tarvitsee analyytikon apua. Tämä on kuunnellut
hänen sanojaan, ja ne kytkeytyvät analyytikon mielen viiteverkostoihin. Toisen
näkökulma voi tällä tavalla auttaa etenemään.
On myös kiertotie. Freud huomasi, että unet näyttävät
viittaavan sisäisiin kohteisiin, joihin analyysissa kävijä ei valveilla
ollessaan saa yhteyttä. Neurotieteessä unennäköä tarkastellaan hermoverkkojen
järjestelytoimintana. Näin voi sanoa, kunhan pitää mielessä, että hermoverkot
ovat merkitysverkostoja. Unien sisältö rakentuu samoista aineksista kuin
valveilla ollessamme syntyvät kokemukset. Unien näkemistä voi verrata
verkonpaikkaukseen, ja juuri tätä paikkausilmiötä hyväksi käyttäen voi
analyysissa kävijä edetä viiteverkostonsa katkosten tuolle puolen.
Hengellisen kehityksen näkökulmasta mielen vaeltelu on
kehityksen este. Mitä laveammin ihmisen mieli lomittuu sisäisten kohteiden
kudelmaan, mielikuvissa ja ajatuksissa oleviin asioihin, sitä vaikeampaa on löytää yhteys sellaiseen, joka ei ole
ajatusten tai mielikuvien tavoitettavissa. ”Missä on aarteesi, siellä on
sydämesi” pätee tässäkin. Kun ihminen on kokonaan kiinnittynyt näkyvään, hän ei
tavoita sitä ”mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole
voinut sydämessään aavistaa”.
Askeesi on kautta aikojen ollut keino muuttaa näkyvän ja
näkymättömän voimasuhteita. Ruumiillinen kieltäytyminen pyrkii vähentämään
ulkoisten kohteiden vetovoimaa ja supistamaan niiden piirin vähimpään mahdolliseen. Se antaa vapauden
keskittyä hiljentymiseen ja rukoukseen. Yhteys ruumiin halujen tukahduttamisen
ja hengellisen vapautumisen välillä ei kuitenkaan ole suoraviivainen. Varhaiset
erämaakilvoittelijat kuvasivat toistuvasti ”kiusausten myrskyä”, jonka
ulkoisten kohteiden puuttuminen virittää. Ruumiillinen askeesi ei estä mielen
vaeltelua. Fantasia astuu korvaamaan puuttuvia kohteita.
Mielen vaeltelun hallintaa on kutsuttu sisäiseksi, tai
sydämen askeesiksi. Jo 300-luvun loppupuolella erämaakilvoittelijat ymmärsivät,
että mielen vaeltelua on mahdotonta hillitä omin voimin. Siinä käy helposti
niin kuin Jeesuksen vertauksessa seitsemästä, ensimmäistä vielä pahemmasta
hengestä. Vain mielen kohdistaminen Jeesuksen pelastavaan nimeen voi suitsia
sisäisten kohteiden seireenilaulua. Tästä sai alkunsa hesykastinen Jeesuksen
rukousperinne, jota Vaeltajan kertomukset -kirjan kirjoittaja kuvaa.
