Itä-Suomen yliopisto on kehittänyt yhteistyössä uskonnollisiten
yhteisöjen kanssa ekumeenisen Hetki-mobiilisovelluksen. Ortodoksinen kirkko
tuottaa sinne kirkkovuoden päivittäiset epistola- ja evankeliumitekstit.
Huhtikuun alkupuolella palveluun ovat myös tulleet jakamattoman kirkon pyhien
ihmisten päivittäiset muistot. Kun en juuri ole jaksanut lukea, lyhyet tekstit
puhelimen näytöllä ovat tuntuneet sopivilta.
Hagiografia on erityinen elämäkertakirjoituksen lajityyppi,
jossa ei pyritä historialliseen rekonstruktioon. Tekstiin valikoituvat pyhän
ihmisen elämästä hänen hengellistä kehittymistään koskevat tapahtumat ja
ihmeet, joita hänen kauttaan tapahtui sekä hänen eläessään että hänen
kuolemansa jälkeen. Teksti on kirjoitettu lukijalle hengelliseksi esikuvaksi ja
uskon vahvistukseksi. Lajityypin klassikoita on Athanasios Suuren 350-luvulla
kirjoittama pyhän Antonios Suuren elämä.
Paitsi uskovien hengellistä kilvoittelua vahvistavina
teksteinä hagiografioilla on ollut kirkkopoliittisia ja myös
yhteiskuntapoliittisia tehtäviä. Alkuperäisiä käsikirjoituksia on vuosisatojen
kuluessa muokattu tarpeen mukaan. Pyhän elämään liittyvien aikalaisten nimiä on
kadonnut ja uusia ilmaantunut. Alun perin paikallisesti kunnioitettu pyhä on
kasvussaan kansallisen kultin hahmoksi saanut seurakseen myöhemmin eläneitä tai
vain marginaalisesti hänen elämäänsä liittyneitä ihmisiä, joiden kunnioitus
pyhinä saa ikään kuin lisävoimaa, kun heidät esitellään pyhän oppilaina tai
seuraajina.
Näistä jälkikäteisistä muunteluista ja lisäyksistä
huolimatta kuvausten lähtökohtana ovat useimmiten historialliset henkilöt.
Kirkon alkuvuosisatoina he olivat pääasiassa marttyyreja. Kun kirkko sai
valtiouskonnon aseman, he olivat niitä, jotka päättivät elää todeksi Jeesuksen
sanat ”Jos tahdot olla täydellinen, mene ja myy kaikki mitä sinulla on, ja
seuraa minua”. Pyhä Antonios on yksi heistä. Muita olivat kirkon hengelliset
opettajat, opillisten kysymysten ja väärentämättömän hengellisen tradition
puolustajat, luostarien perustajat ja kilvoitteluelämässään pitkälle edenneet,
hengelliset ohjaajat.
Toukokuun kolmantena päivänä kirkko muistaa Kiovan
luolaluostarin igumenia, pyhittäjä Feodosia (k. 3.5. 1074). Yksi hänen
elämäkertansa ihmekertomuksista kiinnitti huomiotani: ”Kerran yöllä rosvojoukko
tunkeutui luostariin aikomuksenaan varastaa kirkon kalleudet. Tyhjästä kirkosta
kuului kuitenkin laulua. Ikkunoista loisti valo ja kirkon ympärille levisi hyvä
tuoksu. Kun veljet aamuvarhain kokoontuivat kirkkoon keskiyöpalvelukseen,
hämmästyneet rosvot näkivät kauhukseen kirkon nousevan ilmaan. Peloissaan he
pakenivat paikalta. Myöhemmin rosvojoukon johtaja tuli kolmen toverinsa kanssa
Feodosin luo kertomaan ihmeestä, jota kukaan munkeista ei ollut nähnyt.”
Tarina sai minut muistamaan minulle lähes 34 vuotta sitten
sattuneen tapahtuman, jolla on ollut merkityksensä vakaumuksellisen ateistin
polulla kohti kirkon jäsenyyttä. Olin ollut viettämässä iltaa ystävieni luona,
ja kävelemässä kotiin kohti Meritullinkatua. Oli lokakuun tihkuinen yö. Kello
läheni kahta. Tullessani Aleksanterinkadun päähän huomioni kiinnittyi Uspenskin
katedraaliin, jonka tiiliseinät hohtivat kuin valaistuina. Ikkunat olivat
pimeänä. Valo tuli seinistä. Sumuisessa yössä näky oli perin outo. Noihin
aikoihin ei vielä käytetty julkisivuvaloja läpi yön. Kävelin kotiin, mutta
ilmiö häiritsi minua niin paljon, että käännyin takaisin. Halusin varmistaa,
ettei valo ollut kuvitelmaa tai jonkinlainen sumun tuottama heijastus. Ei
ollut. Kirkko säteili edelleen punertavaa valoa.
Kun nyt luin tarinaa rosvojoukon ihmekokemuksesta, en voinut
olla ajattelematta, että jollekulle toiselle Uspenskin katedraali olisi todennäköisesti
näyttäytynyt tummana möhkäleenä sumuisessa yössä. Ilmestys on totta vain
kokijalleen.
