Olen kolmatta viikkoa potenut virusinfektiota, joka ei vieläkään ole hellittänyt otettaan. Kaksi viikkoa sitten se teki minut niin vähävoimaiseksi, että en valveilla ollessani jaksanut lukea enkä edes kuunnella musiikkia. Muistin luokkatoverini toistakymmentä vuotta sitten televisiotoimittajalle antaman haastattelun Terhokodissa vähää ennen kuolemaansa. Kun on uupunut, antaa pois asian toisensa jälkeen, ja lopulta antaa pois elämänsä. Toinenkin muistikuva Joonas Kokkosen Viimeisistä kiusauksista tuli mieleen. Riikka laulaa kuolinvuoteellaan: "Veräjä on auki." Paavo kysyy ahdistuneena, onko se auki, ja Riikka vastaa: "Kun on väsynyt, ei jaksa avata veräjää."
En ajatellut, että lähtö on lähellä. Muistikuvat liittyivät ennemminkin outouden kokemukseen: kuinka vähäisiksi käyvätkään ne kohteet, joiden yhteyteen jaksaa asettua. Jeesuksen rukous kuitenkin säilyi mielessä. Ensimmäinen merkki vahvistumisesta oli nälän tunne. Sekin oli välillä kadonnut. Ihmettelin sitä, että tämä kohteiden piirin äkillinen kapeutuminen ei herättänyt ahdistusta. Ehkä olin liian väsynyt tunteakseni mitään. Tunteet ilmentävät suhdettamme kohteisiin, ja kun niitä ei juuri mielessä ollut, ei ollut suhteen ilmaisimiakaan. Ehkä myös kokemus, että en ollut tässäkään tilassa yksin, auttoi levollisuuden säilymisessä.
Nyt olen viime päivinä miettinyt askeesia, johon olen aiemmin suhtautunut varauksellisesti. Kieltäytymykset ja ruumiin kurittaminen ovat tuntuneet vääristymiltä, joita on perusteltu platonilaisuudesta periytyneellä ruumiin halveksunnalla. Voi toki näin olla, mutta nyt kun mieli on taas voimistunut vaeltamaan välittömästi läsnä olevan tuolle puolen, menneeseen ja tulevaan, on kysymys kohteiden kudelmasta ja siinä vallitsevista voimasuhteista alkanut askarruttaa. Vuorisaarnan sanoin: missä on aareesi, siellä on sydämesi. Tai: etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa, niin kaikki tämäkin teille annetaan.
Onko niin, että ne, jotka pakenivat arkielämää autiomaahan, vuorten hiljaisuuteen tai aarniometsiin, tunnistivat kuinka sidottuja he olivat näkyvän maailman kohteisiin, kuinka orjuutettuja he olivat? Kohteiden kutsu oli häiritsevää, sillä se esti elävän yhteyden näkymättömään kohteeseen. Mieli oli levällään maailmassa sen sijaan, että se olisi kohdistunut vain siihen ainoaan, joka tuo sisäisen rauhan ja eheyden. Ehkä askeetit kokivat tämän jännitteen kohteiden moninaisuuden ja "ainoan tarpeellisen" välillä sellaisena, että vain ruumiin kuolettamisen avulla oli jännite mahdollista purkaa.
